Antiko labyrintissa

Tänään minä olen hyvin surullinen.
Minua on loukattu, olen vihainen.
"7.11. bowling for Jokela",
Tämä on amerikkaa, tämä on totta.
Ase televisiossa on suunnattu minun päähäni.
Minua on ammuttu uutisillä päähän, korvani on puhkottu todistajalausunnoilla
Sinä käyt kimppuuni, sinä et minusta piittaa.
Olet loukattu, olet täynnä vihaa, seisot kuin olisi mies.
Sinä et ole mies.
Et ole edes poika, joka rakastaa äitiään.
Olet pieni poika, joka on kadottanut kaikki lelunsa, ystävänsä.
Enkä minä kuitenkaan sure sinua, en pysty.
Olet hyökännyt kimppuuni, ase on suunnattu minuun.
Meidät on ammuttu täyteen surua.
Sinusta ei tullut koskaan miestä, vain peto.
Olemme epäonnistuneet, Pisa-palkintomme olivat vain paperia.
Tarvitsemme enemmän äitejä, isiä ja opettajia.
Tarvitsemme enemmän rakkautta voittaaksemme tämä vihan.

Aloitin uuden blogin, kun nyt tuntuisi siltä, että KAIKKI ON KIRJOITETTU!

Mistä tämä dramatiikka? Tsekkaa osoitteessa: http://kirjoitettukaikki.blogspot.com

Toivottavasti saat sieltä riittävästi vastauksia, ja kerro omat ajatuksesi, jos niitä syntyy.

Ps. tämä blogi hiljenee siis viimeistään nyt, muttei lakkaa olemasta, olkoon verkon painona, jos joku siihen vaikka joskus tarttuisi, kuin valtamerestä löydettyyn pulloon, jonka sisällä kirje kaukomailta. Arkisto on käytettävissäsi, rakas eksynyt ystäväni, tee siitä labyrinttisi.

Terveisin Antiko

Katsoin eilen Truffautin Fahrenheit 451:n - kaunis, analyyttinen elokuva. Oli hupaisaa katsella, kuinka ihmiset tuijottivat kuvaseinää ja unelmoivat toisesta makuuhuoneeseensa - kuinka tämä onkaan nyt nykypäivää! Mutta ei kirjoja polteta, ne unohdetaan, ajatus kirjan ulkoaopiskelusta on naurettava ja vanhentunut - unohtaminen on paljon vaarallisempaa.

Me kirjoitamme historiaa niin kovaa vauhtia uusiksi ja kuvaamme arkipäiväämme sellaista vauhtia, ettei kukaan voi enää muistaa mitään 20 päivää vanhempaa. Itselläni jalkapallon ystävänä ja Vanhan Rouvan rakastajana on juuri tällainen muistamisen ja uudelleen muistamisen ongelma.

Muutama päivä sen jälkeen, kun Italia oli voittanut Saksassa 4. maailmanmestaruutensa, alettiin historiaa kirjoittaa uudelleen: Italian viime vuosien vahvin ja voitokkan joukkue Juventus ei enää ollutkaan Italian mestari - kaksi vuotta se oli sitä ollut - tuon päivän jälkeen tuo aika poistettiin historian kirjoista. Juventusta ja sen johtoa syytettiin vilpistä, niinpä kahden edellisen vuoden mestaruudet mitätöitiin ja lopulta uudeksi mestariksi julistettiin kolmanneksi sarjassa sijoittunut Inter.

En puhu nyt oikeudenmukaisuudesta, en, vaan muistamisesta. Sillä minä muistan eläneeni nuo 2 vuotta, 76 pelikierrosta, voittajien kanssa - joukkueen, joka oli kentällä vahvempi kuin muut, joukkueen, jonka pelaajat, valmenta ja pelitaktiikka toi voiton lähes vastustajasta kuin vastustajasta, joukkueen, joka ei koskaan jäänyt pulaan, vaan pystyi aina osoittamaan ylivertaisuutensa kilpailijoihinsa nähden. Tämän kaiken minä olin kokenut kuten pelaajat kentällä tai valmentaja kentänä laidalla.

Tästä kaikesta on tehty dokumentteja, kirjoitettu kirjoja - mutta nyt tämä ei enää ole totta, sillä historia on pyyhitty pois, pian unohdettu. Vai onko? Jos kyse olisi yksittäisestä urheilijasta kuten Ben Johnson, olisi helpompaa sanoa, ettei hän voittanut rehellisin keinoin, jotenka hänen voittonsa, voidaan huoletta unohtaa - niitä ei ole ollut olemassa, koska kyse oli vilpistä. Mutta Juventus oli joukkue, joka taisteli kentällä viikonloppuisin ja vilppi tehtiin kentän ulkopuolella, jossain johtajien kabineteissa viikolla. 8 noista 22 MM-finaalin pelaajasta oli Juventuksen pelaajia - he, eivät ole syyllistyneet mihinkään vilppiin, vaan heitäkin on huijattu, heidän saavutuksensa on mitätöity.

Mutta voiko historiaa sittenkään kirjoittaa uudelleen? Voiko pelaaja unohtaa, noita 76 ottelua, jotka hän on elänyt joukkueen kanssa voittajana. Voiko hän unohtaa voitonjuhlia otteluiden jälkeen, palkintoseremonioita, kutsua maajoukkueeseen, jonka hän on ansainnut osoittamalla olevansa maansa paras pelipaikallaan. Ja samoin voiko stadionille joka viikko matkustanut katsoja, tifoso, unohtaa tuota aikaa? Voinko minä unohtaa noita maagisia 76 pelikierrosta Juventuksen matkassa?

Ei, en voi. Historia voidaan kirjoittaa uudelleen uuden hallitsijan ehdoilla, mutta se ei kuitenkaan voi pyyhkiä mielestäni sitä historiaa, joka on totta, jonka minä olen elänyt ja joka on tapahtunut. Sillä uusi historia voi olla kirjoissa, mutta mitä historiaa se lopulta on, jollei kukaan ole sitä elänyt eikä kokenut?

- La mia Signora, non ti dimentico mai.

Minusta tuntuu, että olen elänyt hetken ennen sitä, kuin kaikki alettiin mittaamaan rahassa. Puhuttiinko silloin hyvinvoinnista, en tiedä, olin liian pieni ymmärtämään. Olen kuitenkin varma, että silloin Euroviisu-voittoa ei olisi arvioitu miljoonissa, joita Lordi tulee tienaamaan tai menoissa, joita Ylelle voitosta aiheutuu. Muistan, että hetkeä ennen ilmiötä nimeltä "lama" olivat asiat toisin, toiset arvot, toiset päämäärät, eikä televisiosta tullut talousuutisia.

En tiedä onko se totta, mutta tiedän, että on totta hetki, kun raha loppui. Ja jos sukupolvia (onko niitä?) vielä määriteltäisiin, nimettäisiin, niin minä kai nimeäisin itseni, oman sukupolveni seuraavasti.

Ei-haluttu sukupolvi

Koulussa opettaja otti kirjat pois,
ei meillä ole tähän varaa.
Kirjastosta vietiin kirjat pois,
ei meillä ole niihin varaa.
Tsernobylin jälkeen tätä maailmaa,
oli kovin vähän jäljellä.
Vanhemmat lähtivät syömään siitä loput,
isä rakastaa sinua ja äitiä,
mutta isin on mentävä, rakkaus loppui.
Meillä ei ole siihen varaa, sanoi äiti
kaupassa,
ne olivat täynnä tavaraa, jollakin oli varaa.
Yhteiskunnalla ei ole teihin varaa,
opiskelijat pitäisi saada töihin,
opiskelua pitäisi rajoittaa.
Ei meillä ole teihin varaa,
menkää töihin, tehkää meille rahaa,
me olemme jo vanhoja, ja kyllästyneet teihin.
Menkää tekemään eläkerahaa meille!
Meidän täytyy matkustaa pakoon vanhuuttamme,
ja köyhyytenne iljettää meitä, tehkää jotain,
hankkisitte edes auton ja talon,
ettekö te lainkaan ajattele tulevaisuuttanne?
Älkää tulko tänne, ei meillä ole töitä,
ja vaikka olisikin, antaisimme ne muille,
halvemmille,
ei meillä ole varaa teihin.
Te olette ylikoulutettuja ylioppineita,
me tarvitsemme vain kiinalasia käsiä,
pieniä lasten käsiä, teidän kätenne eivät kelpaa!
Teidän kätenne on tehty kuluttamaan.
Tulkaa tänne! Me annamme elämäänne sisältöä,
tulkaa pankkiin, ottakaa rahaa
ja läheisenne rakastavat teitä jälleen.
Ostakaa lapsuutenne takaisin,
lainatkaa ammattinne meiltä,
lainatkaa uusi upea tulevaisuus, koko elämä!
Mitä, ettekö haluakaan rahaa?
Rakkautta?
Menkää pois täältä,
ei meillä ole siihen varaa!

Aina toisinaan sananvapaus nostetaan otsikoihin, kun sitä pitää kuulemma vaalia. No vaalitaan sitten - ei! Ihmisen pitää ottaa vastuu tekemisistään, sanomisistaan (entä lukijan vastuu? Kenen on vastuu, jos suutun nostan rynnäkkökiväärin ilmaan lukiessani aamun lehteä?) Tanskassa taannoin joku piirsi turbaanipäisen miehen lehteen (se oli sitä sananVAPAUTTA), mutta Suomessa siitä ei saanut puhua, Ylellekin annettiin ohjeet vaieta (se oli sitä vastuunottoa sitten kai). Ole hiljaa, älä provosoi minua sanoillasi tai ammun kännykkäsi säpäleiksi! Yllytys on osa kanssarikollisuutta, muista se! Ja labyrintti on valmis.

Antikolla on kynä, joku toinen turvaa kivääriin, ja kun kirjoitan, että minusta aseet, turbaanit ja ristit pitäisi laskea, ihmisten kohdata toisensa, niin hän sanoo: käskinhän sinun olla hiljaa, provosoimatta minua! - Mutta jos kirjoittaminen on yllyttämistä väkivaltaan, niin silloin olemme menettäneet viimeisetkin rippeet siitä, mikä voisi tehdä meistä ihmisiä. Miksi puhua, jos aseet lopulta määräävät keskustelumme?

En tiedä, kai siksi, että osaan puhuja ja kirjoittaa, mutten ampua tai lyödä.


Herra X. kokeilee sananvapauttaan (dialogi):


– Haluaisin vain sanoa, että...
– Anteeksi, mutta mikä teidän nimenne on?
– Mitenkä se tähän liittyy, eikö minulla ole vapaus sanoa?
– On, mutta miehen on seisottava sanojensa takana.
– Hyvä on.
– Entä osoitteenne?
– Miksi sitä tarvitaan?
– On monia joiden nimi on herra X., ettehän halua sekoittua?
– Halusin vain käyttää sananvapauttani.
– Mutta onhan meidän tiedettävä kuka mielipiteensä ilmaisee?
– No sanokaa nyt! Miksi vaikenette?
– Ei, ei minulla ollutkaan mitään sanottavaa.
– Mitä? Kuka te oikein olette? Kertokaa henkilötunnuksenne!
– Minun pitää nyt mennä.
– En minä voi päästää teitä menemään, ennen kuin tiedän mitä oikein salaatte.
– Enhän minä mitään salaa.
– Miksi, ette sitten halua sanoa, mitä aioitte sanoa?
– Ei se ollut tärkeää.
– Mutta teillä on vapaus sanoa.
– Onko?
– On, kerrotte vain ensin nimenne, osoitteenne ja henkilötunnuksenne.
– Sitten, en halua sanoa mitään.
– Mitä pelättävää teillä on, seisoohan mies aina sanojensa takana?
– Niin, mutta entä jos ette pidä sanomastani? Tehän olette minua paljon suurempi ja vahvempi.
– Pelkäättekö minua?
– Enkö voisi kirjoittaa sanomaani nimettömään kirjeeseen?
– Eikö teissä ole miestä seisomaan sanojenne takana?
– En haluaisi joutua vaikeuksiin.
– Entä, jos kirjoitatte jotain, mikä saattaa MINUT vaikeuksiin?
– Eikö minulla pitäisi olla vapaus puhua pelkäämättä teitä?
– Olisi parempi, että kerrot henkilötietosi nyt.
– Pelkäätkö, että voisin vahingoittaa teitä sanoillani?
– En tietenkään, jos loukkaat minua niin minä murskaan sinut, olenhan sentään kaksi kertaa sinua suurempi.
– Mitä minun sitten pitäisi tehdä, jos haluaisin sanoa jotain, mistä sinä et pidä?
– Sinun pitää hankkia ase.
– Ase?!
– Pistooli esimerkiksi, jota voit kantaa mukanasi. Jos hyökkään kimppuusi, voit ampua minut itsepuolustukseksi.
– Enkö voisi haastaa sinua oikeuteen?
– Hyökätessäni voisin tappaa sinut saman tien, olet heiveröinen. Sitä paitsi olet köyhä ja minä olen rikas, et saisi oikeutta käräjillä, juttu venyisi vuosien mittaiseksi, olisit pian puilla paljailla.
– Olen jo nyt.
– Mutta aseet ovat halpoja, voin myydä sinulle yhden, mutta tarvitsen henkilötietosi ensin.
– En halua asetta, halusin vain puhua vapaasti.
– Mutta ilman asetta, asetut suureen vaaraan. Ihmiset ymmärtävät helposti väärin sanomisesi, voit loukata jota kuta tietämättäsi.
– Olenko minä siitäkin vastuussa, jos joku ymmärtää minua väärin?
– Et, mutta hän voi kyllä pieksää sinut.
– Sitten minä en sano mitään.
– Sanot tai minä ammun sinut! Minun täytyy saada tietää, että koskiko asiasi minua. En voi ottaa enää sitä riskiä, että lähetät nimettömän kirjeen poliisille.
– Kuulkaa nyt, minä rukoilen, älkää ampuko minua. Minä en tunne teitä, eikä minulla ollut mitään sanottavaa teistä. Minä pyydän, älkää ampuko minua!
– Vain, jos kerrotte mitä olitte sanomassa ja näytätte henkilötietonne.
– Minä halusin vain sanoa, että parkkipirkot ovat pikkumaisia kyttääjiä.
– Mutta sehän on aivan totta, nehän ovat, siitäkö tässä vain oli kysymys?
– Olin parkkeerannut viivan päälle, ja kun palasin hän oli kirjoittamassa sakkoa.
– Minä olisin sanonut sille, että teen sen elämästä helvettiä ellei se revi sitä lappua.
– Minä ajattelin kirjoittaa lehteenne mutta nimettömästi.
– Ei, se ei käy, minun täytyy saada nimesi, henkilötietosi ja sakkolappu. Ja sinun on parasta antaa ne, sillä minä en ole noin helposti narutettavissa. Anna ne tänne tai alkaa paukkua!
– Tässä, ottakaa kaikki! Siinä on kirjoitelmanikin, mutta minä pyydän, laittakaa tuo ase pois!
– Hyvä on, minä uskon teitä herra X. Minä teen tästä rouva V:stä ison jutun teidän nimellänne. Siitä tulee jymymenestys, sanotte sen, mikä olisi pitänyt sanoa jo kauan aikaa sitten. Parkkipirkot ovat porttoja!
– Tuota en minä aivan niin sanonut.
– No, älkää nyt olko vaatimaton, meillähän on sananvapaus. Te voitte sanoa mitä haluatte, ja sitä paitsi asiat on sanottava kaunistelematta, juttu on myytävä lukijoille, ei kai sitä muuten kukaan lukisi. Ja kai sentään haluatte, että tulette huomatuksi?
– Tuota, en ole oikein enää varma mistään. Saanko poistua?
– Mutta tietenkin, tämähän vapaa maa. Täällä saa kulkea ja puhua aivan vapaasti. Kas tässä henkilökorttinne ja parkkisakkonne.
– Kiitoksia.
– Minä en kyllä teinä herra X. maksaisi tuota sakkoa. Voisitte samalla summalla ostaa minulta aseen ja tehdä vierailun sen porton kotiin. Uhkailisitte vain sen verran, että portto vetäisi sakkonsa takaisin ja myöntäisi olleensa pikkumainen. Niin minä tekisin, jos olisin teidän asemassanne.
– Ei, kyllä tämä riittää minulle. Olen iloinen, kun sain ilmaista mielipiteeni vapaasti. Kiitoksia paljon! Minun täytyy nyt mennä, on jo myöhä. Hyvää yötä.
– Hyvää yötä Herra X. ja ensi kertaan.

Herra X. juoksi toimituksen pihan poikki autoonsa ja vasta autossa hän uskalsi katsoa ympärilleen ja huokaista yhä järkyttyneenä. Silloin hän huomasi autonsa tuulilasissa pinon sakkolappuja.

Vaikken muuta ymmärtäisi, asuu hänen kasvoillaan ilo.
Ehkä hän puhuu salakieltä, tärkeiden ihmisten jargonia.
Ehkä hänen jokainen sanansa sisältää kahdeksan piilomerkitystä,
jotka viittaavat feminiteetin vallankumoukseen
tai ehkä hänen jokainen lauseensa on sarkastinen huomautus.
Ehkä hän pukeutuu yksinkertaisesti, koska on köyhä.
Ehkä hänellä on varaa vastustaa ylikansallisia brändejä.
Ehkä hänen jokainen vaatekappaleensa on pelastanut yhden ihmishengen.
Ehkä hän kuuluu pelastusarmeijaan ja tietää tekevänsä oikein.
Ehkä hän on eksyksissä eikä jaksa ajatella pinnallisia asioita.
Ehkä häntä rakastetaan sellaisena kuin hän on.
Ehkä minun ei pitäisi katsella häntä liian tarkkaan.
Ehkä hän haluaa hukkua massaan, olla näkymätön.
Ehkä hän luottaa sisäiseen kauneuteensa.
Ehkä hänen hiuksensa ovat sekaisin tarkoituksellisesti
Ehkä kaikki on yhtä suurta sattumaa onnettomuuden jälkeen.
Ehkä en ymmärrä nykymuodin trendejä.
Ehkä hän protestoi jotakin vastaan tai jonkun puolesta.
Ehkä hän ei usko mahdollisuuksiinsa vaikuttaa.
Ehkä hän salaa kuuluvansa fundamentalistiterroristeihin
tai ehkä hänellä ajatuksensa ovat ulkoavaruudessa,
hetkeä ennen alkuräjähdystä massan tiheys oli mikä?
Vaikken tiedä vastausta, en edes hänen nimeään,
asuu hänen kasvoillaan ilo.
En tiedä kenelle hän puhuu, en kuule sanoja,
en ymmärrä hänestä yhtään mitään,
ja kuitenkin hänen kasvoillaan asuu ilo.

Viime aikoina on esiintynyt asiattomuuksia: pari vaihtoehtoväen kunnostamaa veturitallia paloi kuin WTC:n kaksoistornit. Tai siis nehän olivat VR:n makasiineja, valtion omaisuutta! No seuraavana päivänä nuo kulttuurin valopilkut olisi kuitenkin purettu, jotta tilalle voitaisiin rakentaa sopivampaa ja asiallisempaa kulttuuria. Oli asiatonta mennä polttamaan ne!

Antikosta on jo pitkään tuntunut siltä, että tässä maassa on vain asiallisia asioita, joihin on suhtauduttava asiallisesti. Hieman tähän tapaan:




Asiallinen asia

Asiallisesti hoidettu, asiallisesti tehty,
asiallista asiaa asiallisilta kasvoilta,
aisattomilta aivoilta,
jotka eivät näe, eivät kuule asioita.
Kunhan asiallisesti arkistoivat asiat,
jotka loukkaavat sinua ja minua.
Suhtaudutko siihen asiallisesti?
Ei asioita ratkaista, asiallinen käsittely riittää.
Tässä asiallisessa maassa, näiden asiallisten ihmisten keskellä.
Asiattomuudet leviävät vessassa, kun istutaan asialla.
Asiat ovat aisattomia asioita, joihin on syytä suhtautua asiallisesti.
Asiaton käytös kielletty!
Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä, mutta asiallisesti.
Asiattomuuksia ei suvaita!
Mielessäni on paljon asiattomuuksia, joihin olisi syytä suhtautua asiallisesti.
Asia kerrallaan, pysy asiassa! Tuo oli asian vierestä!
Eivät asiat siitä miksikään muutu, vaikka meillä oli asiamme.
Lähden asioille, minulla on sinulle asiaa,
se on vain yksi asia, jota en saanut sanotuksi.
Ole asiallinen, hoida asiasi ja mene!
Eivät asiat asiallisesti mihinkään muutu, älä siis suutu.
Ollaan asiallisia, asiallisuus palkitaan
asioilla
jotka saavat ajattelemaan asiattomuuksia,
että asialliset miehet asiallisissa asioissaan kansan asialla,
eivät asiat asioimalla lopu.
Ja lopulta on vain asiaa, ASIAA!

Runoilijoille on vihdoinkin löydetty jotain käyttöä! Jarkko Tontti kertoo blogissaan (http://www.jarkkotontti.net/blog/), mikä on Poetry Peep Show. Minua lohduttaa suuresti tietää, ettei Runoilijan tarvitse enää laulaa yksin yössä, puhua tähdille tai lumota kuuta. Runoilijalla on nykyisin rahakkaita ystäviä, hän on maksullista seuraa sinulle ja minulle, meille kaikille. Pieni runo sille:




Poetry Peep Show

Henkäise korvaani kahden minuutin orgasmi,
kuuden vuoden eksoottinen matka,
yhden käden taputettu sadetanssi.
Laula ihoni alle sata kolibrin lentoa,
nuole huuliltasi se yksi säe, joka tuo elämään merkityksen,
työnnä kielelläsi pienisuuri kuolema riimissä
ja ilman riimiä, säkeenylitys tangoaskel
kuuden sadan merkityksen metafora,
piilotettu rakkauskirje anagrammein,
fibonaccin lukukusarja kaanonissa.
Laula Runoilija kitarisat paljaina, hehkuvina
kuin punaisten lyhtyjen alla laulavat,
alarekisterissä, rikosrekisterissä, rekisterittä ja
ylärekisteristä ylenmääräisiä korusäkeitä.
Kirjoita jalokivin katukiviin kavalia valkoisia valaita,
maalaa Pariisin kattojen ylle karmeita ryppyisiä rusinoita,
lausu ne rapeaan ranslalaiseen tapaan,
suoraan minun napaan, kun sinut tapaan,
kopperossa jossa, voin koskea ja tuntea
lupaan olla supernopea,
kaksi minuuttia runoa ja mitä lie poskea, oi saanhan koskea!
Jos ekstraa jaan, kai onnelisen lopun saan?
Satamiljoonaa tähdenlaulua säkeenkärjellä ja ilotulitus.

Me elämme tässä pimeässä maailmassa,
jossa yksikään lause ei voi olla totta.
Ei edes tämä.
Se on vain lause,
sillä siitä sentään on päästy
yksimielisyyteen
että kieli on kieltä,
ja kaikki muu on epävarmaa.
Pimeys on läsnä ja kultaa käsissämme.
Tämä tapahtuu todella,
livenä,
televisiossasi on ikkuna maailmaan.
Ikkunat auki Euroopaan!
Mitä sekin tarkoittaa?
Tekisivät parempia ohjelmia!
Ja puhuisivat kieltä,
jota ymmärtää.
Amerikkaa on helppo ymmärtää:
raha puhuu ja pyssyt käskee.
Eipä tarvita kieltä sen ymmärtämiseen.
Pommit tuo valoa pimeyteen,
tulipalo lämmittää muutakin kuin sydäntä.
Silloin on suljettava ikkunat ja madeltava
pois palavasta talosta,
kun Amerikka hyökkää.
Elämä on totta, hetken,
ei puhetta ei kieltä ei mitään.
Nyrkki puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.
Ei ole olemassa, ei kielessä
vain ikkunassa, mielessä,
hetken ja unohdettu.
Unohdettu maailma, unohdettu kansa.
Keitä nekin luulee olevansa?
Ei tämä ole totta, ei tällä kanavalla,
ei jatkuvia uusintoja, ei historiaa.
Ne on vain sanoja paperilla, älä siis suutu,
jos kirjoitan uudelleen uusia sanoja.
Ei pöydästäsi mitään puutu.
Potkaise shamaania jaloissasi
ja hän lopettaa laulunsa.
Jo riitää sanat tältä illalta!
On aika syödä ja katsoa ikkunasta Amerikkaan.
Pimeydessä tuikkii valo.

Teräskuorinen nainen tuli ja kysyi, että olisiko minulla aikaa, hän maksaisi tietenkin hyvin. Sanoin, ettei aikaa voinut ostaa, sitä oli suotu jokaiselle saman verran. Nainen sanoi, että hänellä on kiire, kelpaako raha vai ei? Sanoin, ettei rahaa ollut koskaan tarpeeksi. Teräskuorinen nainen sanoi, että olin erehtynyt, rahaa oli aina riittävästi, ongelma oli aika, eikä hänellä ollut enää aikaa odotella, joten miten on? - Mutta eikö ole hankalaa, että sinä olet terästä ja minä samettia, kysyin. Teräskuorinen nainen sanoi, että oli jo aikakin kokeilla sitä niin päin. Sitten hän katsoi kvartsilasin läpi, kuinka aika kiersi ikuista kehäänsä ja soitti taksin. Täytin lasini punaviinillä ja yritin nähdä hänen kasvonsa lasin läpi, imin viinin tuoksua sisääni kuin hänen rintojaan, viini tunkeutui suuhuni kuin hänen kielensä: karvas, hieman metallinen mutta voimakas happoinen ja kuiva jälkimaku, joka sai minut hytisemään aluksi. Teräskuorinen nainen sanoi hukanneensa aikaansa riittävästi, mutta tarjous olisi voimassa. Hän tunki taskuuni pienen kännykän, ja sanoi, että soittaisi siihen joskus, kun olisi aikaa. Sanoin, etten voisi ottaa vastaan mitään niin arvokasta, ja hän, että juuri siksi minun pitäisikin ottaa se, etten hukkaisi sitä, koska se oli arvokas kuten hänkin. Sanoin hukkaavani aina kaiken, mutta hän oli jo mennyt. Viini alkoi lämmittää sisälläni, lähdin kulkemaan katuja, siltoja ja aukioita, pysähdyn istumaan sinne, missä kaupunki on kaunein. Kiipesin puuhun ja aloin hyräillä jotain vanhaa sävelmää, jonka sanoja kukaan ei muista kokonaan, kissa tuli syliini ja jatkoimme yhdessä kuun ihmettelemistä.

Sinun pitäisi puhua suoraan runo.
On liikaa sekavia sanoja
tarkoituksettomia kielikuvia
tehty vain antamaan runollinen vaikutelma
On turhia riimejä, jotka pitäisi räjäyttää.
On turhia aistimuksia ja huohotuksia.
On liikaa meteliä ja sanoja,
jatkuvasti sanoja sanoja sanoja,
jotka eivät johda minnekään.
On liikaa harhailua, eksyneitä Runoilijoita,
jotka suhisevat kuin kanavaansa etsivä radio.
On yksinkertaisesti liikaa epätarkkuutta.
Koska sinusta, runo
tuli sokea juoppo,
oman pienen maailmasi vanki ja rakastaja.
Jo yksi selvä säe voisi avata silmäsi.
Silmä on mielen pakotie.
Katso horisonttiin, runo
ja pakene!

Kaiken näennäisen epäuskoni keskellä huomasin kevään tulleen. Niinpä en jaksanut enää pohtia runouden savukiemuroita, jotka ovat tupakoimattomalle lähinnä vain kuisallista kirvelyä silmissä ja pahaa hajua vaatteissa. Aloin kirjoittaa kahvilassa näin:



Kumpaankin suuntaan mies

Yhtä aikaa on tupakoiva nainen,
joka tuijottaa kuin miehet,
tiukassa valkeassa nahkatakissa,
joka jättää selän hieman paljaaksi
ja lippalakissa, ponnari takana.
Sporttimimmi silmät minussa kiinni.
Ja samaan aikaan 60 asteen kulmasta
tuijottaa toinen maalattu nainen,
hiukset valkeaa kultaa,
povi samettia ja mustaa pitsiä,
valkoisen valoverhon läpi nähty figuuri,
venus-nainen kapeissa koroissaan,
soittamassa kalliilla puhelimella,
sormeilemassa hiuksiaan, helmiään.
Eikä kumpikaan ole totta toiselle,
kulma on liian suuri ja välimatka,
yli kahdeksan metriä,
vain minä olen totta,
nyt kumpaankin suuntaan mies,
joka kirjoittaa runoa siitä,
kuka on yhtäällä ja toisaalla,
tässä ja nyt, mies.


(sitten katsoin tarkemmin toisaalle)


Kasvojen osa

Pidän hänen kasvoistaan koska,
näen niistä vain puolet:
monalisan hymy,
posken kuoppa,
pieni kirkas silmä,
kuin merituuli ja
pieni korva johon kuiskata,
kultainen korvalehti,
hiukset kaarnaa ohuelti
otsan molemmin puolin.
Pidän hänen kasvoistaan koska,
näen niistä vain puolet:
kultaisen leikkauksen.

Suoria katuja, suoria taloja, suoria ihmisiä, suoria vaatteita, suoria ajatuksia, suoria tuoksuja, suoria makuja, suoria lähetyksiä, suoria yhteyksiä, suoria ajatuksia, suoria suoria suorana tässä ja nyt suoralla näytöllä suoraan sinulle, lukija.

Kiemuraisia runoja, kiemuraisia tavuja, kiemuraisia savuja, kiemuraisia kuvia, kiemuraisia hajuja, kiemuraisia makuja, kiemuraisia lakuja, kiemuraisia säkeitä, kiemuraisia metaforia, kiemuraisia ihmisiä, kiemuraisia tunteita, kiemuraisia rytmejä, kiemuraisia toistoja, kiemuraisia kirjoja, kiemuraisissa tuoleissa, kiemuraisia kirjallisuusihmisiä, kiemuraisine vaatteineen, kiemuraisine aatteineen, kiemuraista modernia, kiemuraisempaa postmodernia, kiemurasta kietaistua transmodernia, kiemuraa kiemuran perään, kai pian jo herään?

Näyttäkää minulle runopolku, josta livahtaa, paeta verkosta, labyrintistia, jonka pirullinen aivo ja jättimäinen muisti ovat rakentaneet Runoilijalle. Kiirastulessa hänen pitää kiertää alaspäin, kohti tajuttomuutta, kohti perversioita, koska muut kulkevat suoraan helvettiin. Mutta miksi tuo yksi lensi pelistä pois? Älkää katsoko häntä, hän palaa, kyllä hän palaa! Älkää katsoko häntä! Te jumalattomat, ratkaiskaa ikuisuuden ongelma ja kuinka monta metaforaa mahtuu neulan kärjelle, jossa enkeli pyörii varpaansa kärjellä? Älkää katsoko häntä, kyllä hän palaa! Kiertäkää säkeet kyntenne alle, hyvin hitaasti, hyvin hitaasti.

Laskeutuessaan kiertelijöiden pariin, miettii Lentäjä, mikseivät muut ole huomanneet siipiä selässään, nopein matka pois täältä on myös suorin, mitä sitä kiertelemään?

(Ps. kuten huomaatte olen alkanut epäillä, että onko tässä muodossa sittenkään mitään järkeä, mutta en vielä ole saanut tungettua säkeitä kynsieni alle. Pelkkä ajatus saa minut juoksemaan ja levittämään siipeni.)

Runouden Mustaa kirjaa ei koskaan kirjoiteta,
hautajaisia ei koskaan järjestetä eikä pappia kutsuta.
Runous murhasi jumalan ja jätti verot maksamatta.
Runous käänsi takapuolensa valtiolle ja pieraisi kuuluvasti.
Runous lähti kävelemään ja katosi pimeään.
Joskus joku kaipaa sitä ja huutaa yössä tyhjyyteen.
Runous ei vastaa, runous on kuollut.
Hautajaisia ei koskaan pidetä eikä Mustaa kirjaa kirjoiteta,
ei ennen kuin ruumis on löydetty.
Yhtään etsintäpartiota ei kuitenkaan ole perustettu,
kukaan ei enää muista, kun runous katosi.
Ihmiset kiirehtivät eteenpäin ajattelematta asiaa.
Runous on hiljaa jossain pimeässä,
jos törmäät siihen, katso hengittääkö se vielä.

Heillä on unelmia silmissään,
kauniita seteleitä taskuissaan.
He odottavat ja odottavat, aina jotain uutta.
Eikä haittaisi vaikka elämä alkaisi tänään, nyt!
He uskovat rakkauteen mutta se pitkästyttää heitä.
Asiat valuvat niin helposti veltoista käsistä,
kun on kiire ei minnekään.
He uskovat ansaitsevansa parempaa
ja istuvat lasi kourassa hermostuneina.
Kunnes aika rutistaa heidät kasaan
ja heittää kuoppaan tarpeettomina,
päälle laitetaan kivi, jossa nimi ja syntymäaika.
Lehteen varastetaan Runoilijalta muutama säe,
joita he eivät koskaan vaivautuneet lukemaan.
Eikä heidän enää koskaan tarvitse näyttää huolestuneilta.

Ensiksi täytyy onnitella voittajia ja kaikkia muitakin mukana olleita. Tapahtuma oli oikein mukava ja kaikki esiintyjät hyviä. Kilpailu oli tiukka ja tasainen, mikä oli minulle positiivinen yllätys. Täällä Jyväskylässäkin on taitavia runoilijoita ja runoista kiinnostuneita ihmisiä. Kun tietää tuon, on mukavampi tallata runopolkujaan tässä kaupungissa. Omaan menestykseeni en tietenkää voi olla täysin tyytyväinen, kun en päässyt jatkoon. Kilpailu on toki kivaa, mutta voittaminen on vielä kivempaa. No ehkä ensi vuonna sitten uudelleen. Ai niin, Runoilijalta oli jäänyt tällainen paperinpala pöydälle. Se selittää hänen väliaikaisen katoamisensa.


Poetry slam

Runoilija luuli kapakkaa runoksi,
astui hartain askelin sisään, kauneus asuu täällä,
mutta häntä oli huijattu,
kyseessä olikin karnevaali, poetry slam.
"Runoilija, naurata meitä, itketä meitä, saa meidät juomaan!
Tanssita sanoillasi meidät orgasmiin!
Oi sarvipukki, satyyri, yksisarvinen,
näytä meille hirveä pieru, lemuava yököttävä pieru!
Paljasta meille kalusi, sylje meille halusi.
Käske meidän juoda, käske meidän naida.
Etkö osaa, oletko veltto? Sarveton nahjus.
Naiko nuorempi naistasi, etkö välitä siitä?
Annatko muiden tehdä työt? Juotko ikävääsi,
vai humaltuaksesi, kasvattaaksesi vatsaasi?
Näytä meille tuo hirveä vatsasi, tuo ihravuori.
Olethan elostelija, pikkutyttöjen puristelija,
kenties hienohelma hintti tai runkkari?
Mikset vastaa Runoilija? Läimäytä meitä!
Lyö veltot polvemme murskaksi,
työnnä säkeitä kynsiemme alle
tai hiero alkusointuja nänneihimme,
puhkaise meidät sarvellasi tai häivy!"
Huuto säikäytti Runoiljan ilmaan,
hän muuttui varpuseksi ja lensi pois.


(Mutta älkää hätäilkö, kyllä Runoilija vielä palaa, kunhan se hieman rauhoittuu ja unohtaa siipensä, sillä kuten laulussa: "What goes up, must come down // I'm learning to fly but ain't got wings")

Tänään klo 18 alkaen on Poetry slammin aluekarsinnat Jyväskylässä Vakiopaineessa. Ajattelin mennä mukaan, joten toivottakaa minulle onnea. Itse ainakin uskon tapahtuman olevan ihan mukavan lupsakka.

Uutisten jälkeen hän istuu sohvalle kuin vauva,
tarttuu kaukosäätimeen kuin helistimeen
ja helistää: "Tule hyvä kanava, älä tule paha kanava!"
Ehkä hänkin tulee ja he istuvat yhdessä sohvalla kapaloituina toisiinsa,
mutta anna minun helistää, hän ajattelee.
Silloin hän kaipaa toista kuin vauva äitinsä käsiä,
pidä niitä ympärilläni mutta älä puhu.
Taikahelistin tuo ruudulle kuvia ihmisistä ja paikoista,
ne menevät ja tulevat, kun vain hieman puristaa kättään.
Olisipa elämäkin yhtä helppoa!
Mutta vain tunnin päivässä, hän saa helistää ajatukset päästään,
ravistaa kysymykset ja epävarmuuden päältään.
Toisinaan hän onnistuu nukahtamaan tuohon jokelteluun,
mutta jo aamulla hän herää
ja kipeät raajat muistuttavat häntä aikuisuudesta.
Hän lähtee nilkuttaen maailmaan, koska tietää palaavansa,
uutisten jälkeen hän istuu sohvalle kuin vauva
ja ravistelee taikahelistimellä huolet harteiltaan.

Tässä maassa eletään täyttämällä kuponkeja.
Rikkaat ja köyhät elävät täyttämällä kaavakkeita.
Elintaso riippuu siitä, mitä kuponkeja osaa täyttää.
Paremmin koulutetut kynäilevät laina- ja veropapereita;
heikommin menestyneiden on tyydyttävä luukuttamaan avustuksia.
He rustailevat sydäntä riipaisevia tarinoita rahan toivossa,
mutta todellisia runoilijoita on harvassa.
Väärin täytetyt kupongit hylätään armotta,
olipa sitten kyse miljoonalainasta tai asumistuesta.
Keinottelijat etsivät jatkuvasti porsaanreikiä säännöistä;
suurempi joukko uskoo onneensa ja täyttää lotto-kuponkeja.
Virkailijat epäilevät vilppiä kummassakin tapauksessa
ja vaativat veronsa tavalla tai toisella.
Taitavimmat opettelevat istumaan kahdella tuolilla,
näin he sekä jättävät että hyväksyvät omat kuponkinsa.
Opettajat opettavat koulussa täyttämään kupongit huolellisesti:
kaksi tärkeintä kohtaa ovat sotu ja tilinumero,
ne on osattava kaikissa tilanteissa ulkoa,
huolellinen käsiala palkitaan aina
sekä lyhyet ytimekkäät lauseet.
Runoilijan kupongit hylätään aina liiallisten säkeenylitysten vuoksi.

(Runoilija oli lähtenyt tutkimusmatkalle,
virtuaalimaailmassa kuljetaan ikkunoista,
tajunnan toiselle puolelle, uusiin maailmoihin.)

Tämä maa, johon Runoilija eksyi, oli kuiva.
Portinvartijana toimi Sfinksi, joka esitti arvoituksiaan.
- Päästäksesi sisään on sinun vastattava oikein,
mutta jos vastaat väärin, kivetän sinut iäksi.
- Nyt vastaa, kurja Runoilija, mitä on runous?
Runoilija yritti laulaa mutta musiikki ei soinut,
ääretön pöly oli jo imenyt hänet kuiviin.
Pöly oli hedelmättömien ajatusten jätettä,
jota irtoaa aikoja sitten kivettyneistä ajatuksista.
Sfinksi oli kerännyt maailmansa täyteen noita järkäleitä,
mutta niiden kuljettaminen oli kuivattanut hänet
ja kaiken mihin ne koskettivat.
Sfinksi yritti pitää nuo järkäleet kasassa kysymyksillään,
kun kuulija avasi suunsa vastatakseen
kaatoi hän uhrinsa vatsan täyteen pölyä ja hiekkaa,
täytti sitten vankinsa aivot pikkuhiljaa tiedonmuruilla,
ja jätti tämän sitten sanattomana tukemaan muureja.

Runoilija oli tullut Kuivantiedon labyrintiin,
jossa puhui vain Sfinksi itse ja imi kuulijansa kuiviin.
Runoilija työnsi vahaa korviinsa ja sulki suunsa.
Sitten hän alkoi näppäillä kitaraansa ja tanssia.
Musiikki resonoi kivettyneitä ajatuksia vastaan,
alkoi irrottaa pölyä niiden pinnasta, se alkoi leijua.
Tanssi sai maan halkeilemaan, pöly sekoittui aukkoihin.
Kivettyneet ajatukset alkoivat liikkua, ne menivät sekaisin,
Ikuiset totuudet ja Pyhät mittasuhteet sekoittuivat.
Sfinksi kauhistui nähdessään tuhon, muttei voinut liikkua.
Liike olisi sekoittanut Ikuisen Järjestyksen.
Hän saattoi vain katsoa,
kun Runoilija haastoi jokaisen kivettyneen ajatuksen tanssiin.
Järkäleet murtuivat hulluun rytmiin, törmäilivät toisiinsa,
muodostivat uusia väittämiä, uusia lauluja, uusia maailmoja.
Runoilija tanssi sadetanssia ja pöly muuttui sateeksi.
Sfinksi sai vettä nenäänsä ja aivasti sydämensä eloon.
- Terveydeksi, huusi Runoilija, ja purjehti runouteen.

(Tämä lokikirjan merkintä on vielä niin tuore, että muste tuskin on ehtinyt kuivua, jotenka älää tuomitko sitä liian rajusti sen muodottomuuden vuoksi: sanoilla on vielä aikaa hakea paikkansa ja kiteytyä kristalleiksi ja kastehelmiksi. Antiko toivottaa myös Sfinksille kaikkea hyvää: anna sydämesi lyödä epätahtiin muiden kanssa, yhdessä ne lyövät tähdenlentoja pimeyteen!)

Tämä ei ole minun tekstiäni vaan runokirjan nimi. Taisi olla Riku Korhonen kirjailijan nimi. En halua vähätellä vaan pikemminkin onnitella (nyt alkoi nolottaa ja googlasin nimen, oikein meni). Siispä runoja en ole lukenut, vain maistanut ja se riittää. No oli siellä yksi hyväkin, se elokuun ensimmäisestä koulupäivästä puhuva.

Mutta halusin puhua runokirjan nimestä. Se oli minusta kadehdittavan hyvä, haluaisin omaan kokoelmaani jotain samantapaista. Savumerkit ovat runollisia, muuten en niistä pidä kuvana. 'Lähtöä harkitseville' on oikeastaan se osa, josta pidän enemmän. Lähtemisessä on aina rohkeuden siemen kätkettynä. Lukevat ihmiset ovat taas monesti harkitsijoita, tuumailijoita, jopa pelkureita. Niin ja savumerkkejä voi sitten tietysti lukea, ne ovat viestejä, ehkä jopa hätäviestejä.

Mutta minun runokirjani nimen pitäisi olla rohkeampi: "Ohjeita pakomatkalle" tai "Oikopolkuja runouteen" (keksin tuon juuri ja pidän siitä jo nyt - blogin magiaa), mitä vielä, ehkä yhdistelmä: "Oikopolkuja pakomatkaajalle" tai "Runomatkaajan käsikirja aloittelijoille ja edistyneemmille".

Kuten huomaatte, näistä kaikista puuttuu se romanttinen 'väräjävä liekki", jota juuri runokirja tarvitsee. Täytyy olla savumerkkejä, mustepulloja, sulkakyniä, viinikarahveja, viinitahroja, huulipunaa, suudelmia, lähtemistä, odottamista, epäröimistä, tuskaa, iloa, verta, kyyneleitä ja joutsenia ja fauneja, niin juuri ennen kaikkea täytyy olla JOUTSENIA JA FAUNEJA!

Joskus mietin voinko runoilla, kun näen vain arkisia pieniä unohduksia; huonosti suunniteltuja ovia, jotka eivät avaudu ihmisille; liikennevaloja, joita ei ehdi ylittää; hyvin leikattuja nurmikkoja, jotka on kätketty ihmisiltä, ja muuta sellaista, jota ei virallisesti ole olemassa. Ne ovat minulle todisteita runoudesta tai urnoudesta (termi, joka myöskään ei ole minun vaan ehkä Miia Toivion, mutta pidän siitä ja haluaisin määritellä sen itselleni sopivaksi). Arkiset pienet unohdukset ovat halkeamia labyrintissa: halkeamia, joista runopolku voi alkaa. Ja runopolku merkitsee aina pakomatkaa, mutta se ei ole mikä tahansa pakomatka, vaan tutkimusmatka.

Ehkä tutkimusmatka voisi olla jo runollinen sana, mutta runokirjan nimenä se kuulostaisi kyllä typerältä, "Halkeamia labyrintissa" puolestaan olisi jo parempi tai miksei vain "Runopolkuja labyrintissa". Vai mitä mieltä olette?

Ihmisiä romahtaa jaloiltaan kuin lumipaakkuja katolta katuun.
Heidän vartalonsa on jääveistos, muodikas ja virtaviivainen,
läpinäkyvä ja liukas, likaahylkivä kilpi.
Rinta kohotettuna he kyntävät aikapommi taskussaan,
reidet ja käsivarret karkaistua terästä, piikiveä aivoissaan.
Jokainen liike on ohjelmoitu, optimoitu huippuunsa.
Mutta jo pieni määrä jäätä kannan alla kaataa heidät,
suistaa heidät vakavaan järjestelmävirheeseen,
systeemi kaatuu ja muisti nollautuu.
Vain lämmin puristava tunne katkenneissa jaloissa,
lumihiutaleita ilmassa, leikkivät autojen valokiiloissa.
Kasa ihmistä makaa lumessa ja vetää raajojaan luokseen,
liikkeet ovat taas joustavat kuin lapsella.
Hän muistaa olevansa ihminen ja huutaa tuskaansa.
Ohikulkijat eivät ymmärrä häntä ja kiristävät askeliaan.
Tunnin päästä poliisi saa soiton juoposta kadulla.

Rakentavat taloja yhdessä yössä,
taloja joissa ei ole seiniä
ja ensimmäinen tuuli vie katon mennessään.
Runoilija katsoo kummissaan – eilen siinä oli vain perustukset.
Talo ei tartu tähän maahan, perustukset pettävät,
aitaan ei uskalla nojata.
Rakentavat kumminkin tak tak!
Kello ei pysy perässä tak,
se lyö aivan liian myöhään.
Tak tak tak tak taktaktaktak!
Runoilija yrittää sulkea korvansa
kuullakseen kuinka kello kulkee tasaisesti,
tak, tak, tak, tak.

Elämme ylellistä elämää, teemme ainutlaatuisia valintoja.
Meillä kaikilla on ylellinen auto erikoisvarusteilla.
Paras puhelin, jossa on personoidut kuoret ja valikot.
Asumme kaikki ainutlaatuisessa talossa,
jonka on suunnitellut kuuluisa arkkitehti.
Katsomme matsia aina parhailta paikoilta.
Käymme bilettämässä vain private clubeilla,
joissa käyvät vain parhaat ihmiset ja soi paras musiikki.
Lomakohteemme ovat eksklusiivisesti meitä varten räätälöityjä.
Salilla meitä ohjaa aina henkilökohtainen personal trainer,
joka on kustomoinut harjoitusohjelman juuri meitä varten.
Heräämme aina ainutlaatuiseen aamuun,
työskentelemme ylellisessä auringon paisteessa
ja nukahdamme täydelliseen yöhön kuin kuolemaan.
Elämässämme kaikki muu on ylellistä, paitsi hinta.
Se on niin tavallinen, että meillä kaikilla on siihen varaa.
Vain ainutlaatuinen ihminen kieltäytyisi tästä tarjouksesta.

Italialainen komedia:
mies pääse johtajaksi ja saa tukun rahaa,
jos irtisanoo alaisensa herättämättä ammattiyhdistystä.
Saavuttaakseen tavoitteensa
mies irtisanoo lopuksi itsensä ja kävelee pois.
Salissa kukaan ei naura.
Paitsi mies ja Runoilija ovat tikahtua.
Tukku rahaa taskussa ja kännykkä kourassa,
mies jää odottamaan uutta tarjousta.
Runoilija herättää pahennusta salissa käkätyksellään,
kuin piru katossa hän hihittelee takarivistä.
Kiusaantuneena muu yleisö pakenee teatterista.
Teatterin takana on pimeä sisäpiha ja porttikongi kadulle.
Kuin korppi Runoilija tarttuu portaikon kaiteeseen
ja huutaa pakenevan yleisön perään – Inhimillinen komedia!
Mikä Inhimillinen komedia, meidät kaikki on myyty!
Myyty, myyty, vastaa kaiku Runoilijalle, Hoh hoh hooo!
Yksinään jää musta hahmo keikkumaan kaiteelle,
alla musta piha, yllä sumuinen taivas ja heikot tähdet.
”Kuin rotat pakenevat ihmiset totuuden valoa”, raakkuu Runoilija.

Runollisia ihmisiä, runollista kieltä
runollisia ajatuksia valuu kuin sylkeä
eikä kukaan halua sotkea käsiään,
työntää höyrymoottoria päähänsä,
säkeentavuttajaa kieleensä,
ei edes pientä rytmintahdistajaa sydämeensä.
Ihmiskokeiden aika on ohi.
Runoilija kuulee kuvia kuitenkin, potkii lunta metaforista,
katkoo säkeitä silmistään, puhaltaa rytmiä sydämestään.
Hän on runo, ihmiskoe, joka kulkee säe säkeeltä
toistellen kielen hulluja kiemuroita, yhteentörmäyksiä.
Rytmi keuhkoissaan kuin vanha yskä,
polttaa reikää sydämeen, synnyttää kipinöitä,
maalaa viestejä yössä tähtitaivaalle,
jota ei voi nähdä katulamppujen takaa.
Kuitenkin runous on siellä, tavoittamattomissa,
kunnes sähkökatko sammuttaa lyhdyt.

Bad sectors found, sanoo tietokone,
ei ole mitään tehtävissä, sanoo guru,
jälleen yksi runokone hautautuu pölyyn.
Runot jäävät biteiksi pimeyteen,
sieltä ne säteilevät heikosti Runoilijalle
kuin maanjäristyksessä hautautuneet lapset.
Tällaisia vahinkoja eivät vakuutusyhtiöt korvaa,
sydänsurut eivät kuulu heidän alaansa
ellei niillä ole taloudellista nimellisarvoa.
Kuin vauvan Runoilija kapaloi koneen mustaan
ja laittaa kirjahyllyyn muiden kuolleiden joukkoon.
Kuolleita kirjailijoita, mestariteoksia ja kirjoituskoneita,
kaikki vaienneet jo aikoja sitten, antaneet televisiolle puheenvuoron.
Runoilija toivoo kuolleiden lohduttavan toisiaan öisin,
supisevan pimeässä unohdettuja lauluja ja tarinoita
elävän kuin spitaaliset omalla saarellaan, omalla kielellään.

Tällä hetkellä minua miellyttävät Jorge Luis Borgesin runot (kokoelma Peilin edessä ja takana). Lueskelen niitä edes takaisin silloin tällöin. Opettelin lukemaan niitä aluksi takakannesta etukanttakohden. Sitten totesin, että olisi reilumpaa lukea runokirjaa kuten runokirjoja ja muitakin kirjoja on sovittu luettavan. Ajattelin, että teemat ehkä kasvaisivat oikeassa järjestyksessä niin, mutta sitten huomasin tottumuksen ohjaavan minua: kääntelin sivuja väärään suuntaan ja palasin aina takaisin juuri lukemaani runoon, koska minun piti mennä eteenpäin mutta sormeni veivät minua tottumuksesta taaksepäin. Niinpä olin jumittunut Borgesin runolabyrinttiin, luulen, että Borges itse olisi ollut hyvin mielissään tästä.

Sanoin runolabyrintti mutta yhtä hyvin se voisi olla mikä tahansa labyrintti, sillä elämme labyrinttien keskellä: liikennelabyrintti tavoittaa minut heti kadulla, byrokratialabyrintti postissa ja kaikissa yrityksissä ja virastoissa, käyttäytymislabyrintit ovat erityisen vaativia monissakin tilanteissa ja joskus iltaisin jopa vaarallisiakin. Ruokailulabyrintit ja terveyslabyrintit pysäyttävät minut tunneiksi supermarketteihin, jotka ovat aivan oma labyrintinsa itsessään (kuten Italo Calvino Marcovaldossaan kirjoittaa).

Labyrintti on yksinkertaisesti paikka tai asia, jossa kuljetaan suljetussa ennalta määrätyssä tilassa. Labyrintissa kulkeminen on vapaata, mutta sen tulee aina tapahtua labyrintin rakentajan ehdoilla. Pakeneminen labyrintista on yleensä pyritty tekemään mahdottomaksi.

Lukemisenlabyrintti on länsimaisessa yhteiskunnassa rajattu kulkemaan vasemmalta oikalle ja alhaalta ylös. Toteutin tätä lukiessani yksittäistä runoa, vaikka saatoinkin pitää taukoja, mutta kirjanlabyrinttia kuljin vastaan, koska aloitin lopusta ja etenin kohti alkua. Tein näin kai keskittyäkseni enemmän yksittäsiin runoihin enkä niiden keskinäisiin suhtaisiin kuten alusta loppuun lukiessa helposti tulee tehneeksi.

Voisi sanoa, että lukemiseni oli jo eräänlaista pakoa labyrintista. Jollain tapaa olin irtautumassa perinteisestä runokokoelman lukemislabyrintista, vaikka tämä pako olikin vain osittaista niin oli se kuitenkin pakenemista. Ja pakeneminen labyrintista on aina tarpeen, se herättää toiveen kirjoittamisesta samaan tapaan kuin runopolku, joka ei siis ole runo, vaan se pieni aukko missä tahansa labyrintissa, joka mahdollistaa täpärän ja ainutlaatuisen paon.

Italo Calvinon mukaan labyrintista on paettava, vaikka olisikin olemassa se vaara, että tämä pakeneminen johtaisi uuteen labyrinttiin. Minulle kävi juuri näin lukiessani Borgesia, sillä lukiessani hänen runojaan lopusta alkuun tottumuksesta ja alusta loppuun labyrintin kunnioituksesta päädyin ikuisesti runoon Tarinan lanka (El hilo de la fabula). En kuitenkaan joutunut pettymään, sillä aina ajatellessani Borgesin runoja halusinkin aina muistaa juuri vain tuon runon.

Kahvi ei ollutkaan lattea,
maito oli vaahdotettu cappucinon tapaan,
lasi oli korkea esteettisistä syistä,
Runoilija oli joustava samoista syistä:
tarjoilija oli kaunis.
Runoilija juoksutti sen päälle paljon sokeria.
Elämä oli makeaa Café Paris'ssa vaikkei oltu à Paris.
Designer oli ollut siellä ja tuonut tuliaisia.
Runoilija oli katsellut televisiosta kuten muutkin.
Latte on kuumaa maitoa ja kahvia laakeassa kupissa.
Latte lämmittää pakkasen puremia käsiä.
Saa kirjoittamaan, kauniin naisen keimailemaan.
Runoilija kuvitteli olevansa Pariisissa:
hän istuisi kahvilassa lämmitellen käsiään kupin ympärillä,
kun kaunis nainen istuutuisi hänen pöytäänsä.
”Runoilijan ja Muusan kohtaaminen kahvilapöydässä!”
Samassa Runoilija säpsähti kuvitelmistaan,
kun kaunis nainen istuutui Runoilijan pöytään.
Runoilija pyyhki maitovaahdon huuliltaan,
sokerikiteet maistuivat kuvitelmilta.

Lumi kuin runous satelee hiljakseen,
täyttää nivelet, tukkii rattaat.
Tiet on aurattava, kolattava auki.
Runous on kasattava valleiksi kaatopaikoille, unohdettava.
Rekkojen on kuljettava 90 km/h jäätä pitkin,
varottava suistumasta runouteen,
varottava hautautumista lumivaippaan kuin viaton lapsi.
Runot on suolattava, liuotettava pois tajunnastamme.
Tiet on aurattava millin terällä tasaisiksi taistelukentiksi.
90 km/h kiidettävä jäätä pitkin, vaikka sydämessä jääpuikkoja.
Runokiteitä moottoritiellä, kuulalaakereina renkaiden alla,
kiusaajat työntävät päämme hankeen,
paiskovat runopalloja kasvoillemme,
kunnes runous jäätää moottorin, lumi tukkii tien.
Lumessa seisoo runoukkoja hankeen jähmettyneinä,
tähdet silminä, porkkana nenänä, noidan luuta kädessään,
lumisilla huulillaan lapsen leveä hymy.

Ystäväni K. sanoi tässä taannoin, ettei runoja voi enää nykyisin kirjoittaa lukematta niitä. Hän ajattelee, että runoja lukeva joukko on supistunut niin pieneksi ja lukeneeksi, ettei se hyväksy kuin viittauksia itseensä tai niihin aiheisiin, josta se on kiinnostunut eli runoihin. Tämä on varmaankin totta, osittain. Toki on olemassa toisenlaisiakin runoja kuten se runous joka kiinnostaa isompaa lukijakuntaa: kortrolaisuus ja helilaaksoslaisuus. Voi tosin olla, ettei ystäväni K. juuri arvosta näitä runoilijoina, mutta hänellä on varmasti siihen pätevät syyt.

En kirjoita arvioidakseni näitä syitä, vaan koska olen itse samaa mieltä: runous on nykyisin mahdotonta.

Sen vuoksi en itse kirjoitakaan runoja vaan runopolkuja, matkoja runouteen tai runoudessa. Mikä sitten on runopolku? Runopolku on tekstiä, joka johdattaa lukijansa jostakin paikasta toiseen kuten poluilla, noilla pienillä epämääräisilllä teillä on isoveljiensä, oikeiden teiden tapaan, tapana tehdä. Tie vie tietoon, mutta polku kulkee sieltä, mistä joskus on kuljettava. Se on ehdottoman epävirallinen ja kasvaa umpeen nopeasti. Esimerkkeinä hyvistä runopoluista voisin mainita tällä sivulla julkaisemani runopolut: Runoilijan unohdus, Anteeksi, mutta missä me olemme?, Ikuinen runoilija ja tietyiltä osin myös Jazzia sillalla.

Yritän jatkaa tätä runopolun määrittelemistä ja kirjoittaa uusia runopolkuja mahdollisimman pian lisää.

Penkillä istuu Runoilija kyltti sylissään: "Minä olen tässä."
Sumu on laskeutunut kaupungin ylle,
Runoilija pelkää eksyvänsä ja kantaa karttaa mukanaan.
100 km/h kiitävät autot ohitustiellä.
200 km/h halkoo Pendolino sumua,
ja uskoo kiskojen vievän perille.
On mentävä näin vaikka kiskoissa on solmuja.
On ylitettävä tie näkemättä eteensä.
Emme elä tulevaisuudessa vaan tässä hetkessä.
Tartu rattiin ja ohita muut, keskikaista on auki!
Tartu hetkeen, se on nyt!
Läpi sumun auto kiitää, juna ohittaa sen äänettömästi.
Sisällä ihmiset varovat läikyttämästä tuoremehua.
Se olisi kohtalokas virhe, tahra design-takilla vie yöunet.
Auto siirtyy keskikaistalle ja ohittaa muut.
Kuljettaja pyrkii tulevaisuuteen aikaa nopeammin,
mutta epäonnistuu ja myöhästyy tapaamisesta.
Hän myötää virheensä ja tekee itsemurhan ensi viikolla.
Kaikki ovat järkyttyneitä tahrasta design-puvulla.
Sen on täytynyt johtua sumusta, sanovat muut matkustajat.
Mitenkä juna voi pudota kiskoilta niin yhtäkkiä?
Onneksi kaupunkiin on lyhyt matka.
Kiidämme sinne bussilla 100 km/h ja syömme 5 minuutissa.
Aseman seinässä teksti: "Minä olin täällä."
Ihmiset ohittavat sen ajattelematta ja katoavat sumuun.
Eksyessään puistoon he kysyvät Runoilijalta:
"Anteeksi mutta missä minä olen?"
Ja Runoilija vastaa aina:
"Sinä olet siinä, minä olen tässä, kaikki muu on yhtä sumua."

Tässä kaupungissa kukaan ei pelkää mitään.
Kadulla on aina turvallista kulkea.
Ruokaa löytyy aina jääkaapista, muutama seteli taskusta.
Tässä kaupungissa on kaikilla vakuutukset kunnossa,
oma lääkäri huolehtii ylipainosta ja kolesterolista.
Kukaan ei pelkää rakkaansa sairastuvan.
Kukaan ei pelkää lapsensa joutuvan onnettomuuteen.
Kuolema ei kuulu tähän kaupunkiin, ei tähän elämään.
Jokainen uskoo saavansa enemmän rakkautta ja rahaa,
kukaan ei pelkää menettävänsä sitä vähää,
mitä elämä on pimeästä heidän jalkoihinsa heittänyt.
Mutta Runoilija pelkää,
ettei enää löydä mitään kaunista, jonka katoamista pelätä.
Niin kauan kuin valoa riittää kirjoittaa Runoilija,
tässä kaupungissa, tässä hämärässä.

Runoilijalle valkeni viimein, kuvat alkoivat virrata.
"Minä näen, ymmärrän, kuvat palavat verkkokalvollani!"
Syntyi 27 pitkäveteistä ja hyvin vaikeaselkoista runokirjaa,
joita lukivat vain hyvin koulutetut kriitikot ammattinsa vuoksi.
Ne, joilla oli vielä aikaa katsoa muuta kuin itseään,
tai jotka luulivat lukemalla katsovansa muuta kuin itseään.
Mutta he erehtyivät, jokainen seurasi nykyisin kutsumustaan – genustaan.
Runoilijaa tarvitsi enää vain Runoilija itse ja muutama kriitikko.
Runous oli lähtenyt ja mennyt muualle,
jättänyt ihmisen yksin pelkoineen omaan hulluuteensa.
Psykiatrit kautta maailman selittivät mielellään ilmiötä.
Runous meni katujen graffiteihin, räp-laulajien huohotukseen,
kännyköiden soittoääniin, täytti sähköpostiserverit späm-viesteillään ja
levisi irc-gallerioissa web-kameroiden tuijotuksessa.
Jokainen runo kuului maailman joka kolkkaan,
jokainen huokaus, riemunkiljahdus, tuskanhuuto ja vihainen manaus
täytti maailman runoudellaan, informaatiomyrskyllään.
Eikä kukaan ollut enää turvassa runoudelta,
sen pirullinen tarkkanäköisyys seuraisi kaikkea kaikkialle.

Tässä tylsyyden kaupungissa suurinta huvia on
täyttää mielensä marginaalisella tiedolla tai urheilulla.
Kauneus ei kiinnosta kuin markkinamiehiä.
Illalla Runoilija muistaa vain hassuja sattumuksia ja hyviä vitsejä.
Aamulla urheilutilastot ja elokuva-arvostelut täyttävät tyhjän mielen.
Päivällä on valittava luonnonkatastrofin tai komediasarjan väliltä.
Hätä ja kärsimys maustavat tv-päivällistä, saavat istumaan suorassa.
Naurettavat sarjat auttavat ruuansulatuksessa.
Runoilijalla ei ole mitään sanottavaa tänäänkään,
väsyneenä hän kelailee kanavia sängyssään kunnes nukahtaa.
Aamulla Runoilijan mieli on kirkas ja tyhjä,
suihkussa hän laulaa muistamatta sanoja.

Yhteys on heikko,
Runoilija yrittää nähdä, kuvia, sanojen magiaa,
yöllä hän havahtuu, basso sykkii naapurissa,
se on majakka syysmyrskyssä.
Runoilija päättää tallentaa koordinaatit,
vanha kannettava käynnistyy hitaasti,
sen humina tuo uusia tuulia Runoilijan silmiin,
niska jäykkänä Runoilija tuijottaa korvillaan.
Piirtää koordinaatit Wordiin ja lukee ne mieleensä.
Aamulla tietokone ei käynnisty, sade valuu ikkunasta,
Runoilija tuntee, kuinka haaksirikko vie hänen laivansa,
aallot ovat armeliaat, Runoilija ui pitkin vedoin,
yrittää kuulla silmillään mutta ruutu pysyy pimeänä,
yhteys on poikki, majakka sammunut ja vettä valuu sisään.
Runoilija paketoi tietokoneen vedenpitävään arkkuun,
jossain sen syövereissä on täydellinen runokokoelma,
on vedettävä sadetakki niskaan ja löydettävä guru,
arkeologi, joka osaa sukeltaa merihautaan,
tuijottaa luurankoja silmiin ja paikata hauraat kyljet,
vetää vanhan matkakumppanin pinnalle.
Jos yhteys taas muodostuu,
On Runoilijan noustava jalat tutisten vanhan lotjan kannelle,
ohjattava se keskelle syysmyrskyä, etsittävä majakka,
sidottava itsensä ruoriin ja rukoiltava Apollon suosiota,
tai sitten täytettävä keuhkonsa merivedellä ja vaiettava iäksi.
Runoilija antaa sateen valua kenkiinsä
kävellessään arkku kainalossaan kohti satamaa.

"Näivettyjästä kiihtyväksi kasvukeskukseksi!"
loitsuaa tämän kylän poppamies
värivalojen loiste ja eksoottiset tuolit
saavat muut kiihtymään ja rummuttamaan jalkojaan
manataan globaalinkasvukeskuksenloitsua esiin,
se tuleekin ja maa alkaa repeillä
pilvenpiirtäjiä tuodaan pimeän tullen,
moottoritiet halkovat järvet ja metsät.

Runoilija eksyy yhä useammin toreille
joille kukaan ei ole astunut jalallakaan,
hän laulaa ihmisiä esiin mutta kukaan ei tule
"Odotamme kiihtyvää kasvua, muuttoliike kuuluu toiseen vaiheeseen."

Runoilija eksyy uusien rakennusten väliin
maa on revitty jalkojen alta, hän kävelee mudassa,
välitilassa, joka odottaa kasvuaan parkkipaikaksi tai teatteriksi.
Runoilija laulaa - tule hyvä kakku, älä tule paha kakku!
Maa ei vastaa, se odottaa välinpitämättömänä.

Nostokurjet seisovat yhdellä jalalla ja ruokkivat työmiehiä,
Runoilija soittaa rytmimusiikkia ja laulaa rakkaudesta,
kiiltävät autot lipuvat ohitse ja luovat uskoa tulevaisuuteen.

Pappi rukoilee kirkossa siunausta pörssikursseille,
ihmiset yhtyvät rukoukseen Kiina-ilmiön pelossa ja vaihtavat tv-kanavaa.
Runoilija tanssii sadetanssia, kunnes taivas repeää,
talot täyttyvät vedestä, sähköt katkeavat, messuhallin katto romahtaa.
Ihmiset tulevat toreille, etsivät toisiaan, löytävät, itkevät ja nauravat.
Sateen lakattua pidetään bakkanaalit, syödään ja juodaan kolme päivää,
poppamies julistaa "kylän saaneen globaalia näkyvyyttä",
syntyy tuhat lasta ja ennustus toteutuu -
"Kulutus on lähtenyt räjähdysmäiseen kasvuun."

Ihmiset vahvistavat talojaan,
Runoilija kulkee torilla yksinään ja hyräilee tyyntä myrskyn edellä.
Tietokonevirus iskee yritykseen ja työntekijät heräävät aamulla Shanghaista.
Maa odottaa välitilassa toimenpiteitä, Runoilija istuttaa siihen kukkia.
Talvella se täyttyy lumesta ja leikkivistä lapsista.

Talot ovat täällä kuin tyhjiä maitopurkkeja,
kierrätysintoiset poliitikot siirtelevät niitä öisin,
aamuisin monopoli on rakennettu uudelleen.
Runoilija eksyy kaupunkiin
ja kuvittelee olevansa ulkomaanmatkalla.
Uusia taloja tarvitaan uusille pareille,
vanhat parit happanevat maitopurkkien kanssa,
ne litistetään ja laitetaan kierrätykseen.
Parittomat kiertävät baarien kautta uusiin asuintölkkeihin.
Muuttoautot rehkivät kolmivuorossa muuttolaatikoita,
ne kuljettavat sivutöinä myös postia.
Parittomat huonekalut kohtaavat toisensa,
niistä syntyy uutta postmodernia sisustustaidetta.
Sitä ihaillaan tupaantuliaisissa kuin taidenäyttelyä.
Vieraskirjaan kirjoitetaan pari ylevää kritiikkiä,
jotka sitten kadotetaan muutossa.
Talot hakevat yöllä uusia kumppaneita rinnalleen,
ihmiset heräävät uusista huoneista kuin kotoaan.
Poliitikot korostavat kierrätyksen tärkeyttä päätöksissään.
Runoilija kysyy tietä kotiinsa väärällä kielellä.